Luostareiden kalastus

Kymin Luostarin päärakennus. - KMM.

Varsin mielenkiintoinen ja tapahtumarikas vaihe Kymijoen historiassa on aika, jolloin huomattavia lohenkalastamoita oli Valamon luostarin omistuksessa. Munkit eivät eristäytyneet luostariin, vaan levittivät oppejaan ja luostarin vaikutusvaltaa ympäri maata. Munkkien ilmestymisellä Kymijoelle on merkillinen tausta. Luostari nimittäin sai Kyminkartanon lohenkalastamot (18.12.1797) armonosoituksena siitä, että luostari muistaisi esirukouksillaan vasta kruunattua keisaria (Paavali 1).

Kartanon silloiset omistajat, jotka olivat ylimuistoisista ajoita lähtien kalastaneet Kyminkartanon alueita, yrittivät katkeroituneina pitää kiinni vanhoista oikeuksistaan. Kaikki vastustus oli turhaa sillä itsevaltiaan keisarin päätös oli lakiin verrattava toimenpide, johon kaikkien oli nöyrästi alistuttava.

Munkkien saavuttua Kymijoelle ryhtyivät he viipymättä kalastamaan, rakentamaan luostaria ja kappeleita, sekä kuten yleinen käsitys oli, rettelöimään paikallisten asukkaiden kanssa.

Munkit toivat tullessaan omiakin pyyntitapoja, mutta yleensä he omaksuivat vanhat paikalliset, hyviksi koetut kalastusvälineet. He rakensivat Siikakosken peruserkkujen varaan kaksi siltaa, ylemmän mertoja ja alemman lanoja varten. Siltoihin nojaavat patoseinät pyydysaukkoineen sulkivat väliin karsinan eli varsinaisen apajan.

Munkit ylittivät usein kalastusoikeuksiaan ja rakensivat ilmeisesti patojaan välistä sopimusten vastaisesti. Tästä sulkeutui lukemattomia oikeusjuttuja heidän ja paikkakuntalaisten välillä. Munkkien asianajajana toimi ovela ja tarmokas pappismunkki Macarii. Ensimmäinen suuri riita, jota puitiin pitkää tuomioistuimissa oli luostarin vaatimus kieltää talonpoikien kalastus Myllysaaren ja Taipaleenmaan vesillä. Kihlakunnan oikeus päätti että luostarille kuului kolmasosa Myllysaaren vesistä ja Taipaleensaaren vesialue kokonaan.

Sisukkaat talolliset vaativat välittömästi, että heidän kalastuksensa Taipalenmaan vesillä oli edelleen turvattava, koska he olivat saaneet keisarin ukaasin mukaan korvausta vain kolmasosasta Myllysaaren kalavesistään. Macarii vastasi tähän, että se olisi epäoikeudenmukaista koska heillä ei ole koskaan ollut mitään osaa Taipalenmaan kalavesiin, vaan olivat kalastaneet siellä vain luostarin luvalla. Hän esitti että talonpoikien olisi laillisessa järjestyksessä osoitettava oikeutensa mainittuun kalastukseen. Näissä oikeudenistunnoissa talonpojat eivät voittaneet mitään, sillä kalastusoikeuskiista ratkesi munkkien hyväksi.

Jatkojupakoissa Macarii joutui usein epätoivoisena turvautumaan oikotietä käyttäen korkeimpien viranomaisten apuun. Tyypillisenä esimerkkinä tästä on kuninkaanväylän sulkemista koskeva juttu. Talonpojat joita edusti ritari Anton Clayhills väittivät että luostari oli antanut räjäyttää keskeltä Kokonkoskea suuren kiven ja rakentanut uoman syvimpään kohtaan ulottuvan patoaidan arkkuineen. Talonpoikien ja paronin sanottiin menettäneen kuninkaanväylän sulkemisen takia suuren osan saaliistaan yläpuolisilla apajillaan. Luostari tietenkin kielsi tapahtuneen, muuta oikeuden mukaan Macarii määrättiin purkamaan patoaita ja arkku. Tästä kehkeytyi sitkeä oikeudenkäynti, jossa Macarii vakuuttuneena siitä, että luostari oli kärsinyt vääryyttä kääntyi epätoivoisena kirjeitse keisarin puoleen. Keisari yritti virkamiestensä välityksellä vaikuttaa asioiden kulkuun. Siitä huolimatta sitkeä patoriita jatkui aina 1830-luvulle saakka, jolloin ritari Clayhillsin rinnalle tuli toinenkin ritari Fredrik Beckman. Syynä oli nähtävästi se, että luostari oli tehostanut kalastustaan rakentamalla kalastuspihoja., jotka tehokkaasti ohjasivat lohia mertoihin ja lanoihin. Lopulta riitä laajeni koskemaan sekä Ränninkoskea että Siikakoskea.

Riita voitiin päättää 30.11.1831 jolloin Pyhän Synoodin lausunnon mukaan Macariille suositeltiin patojen saattamista lailliseen tilaan ja ulottamaan ne oikealle etäisyydelle rannasta. Kaikenkaikkiaan voitaneen todeta luostarin selvinneen hyvin tässä sitkeässä yli 30 vuotta kestäneessä, kuninkaanväylän osittaista sulkemista koskeneessa oikeudenkäynnissä. Koko pitkän prosessin kestoajan luostarilla oli tilaisuus kalastaa haluamallaan tavalla rakennettujen tehokkaiden kalastuspihojen pyydyksillä.

Loppumattomat riidat ja oikeusjutut pakottivat lopulta perinjuurin kyllästyneen luostarin harkitsemaan Kymijoen kalastusoikeuksien myyntiä. Kun Suomen valtio, tehdäkseen lopun alituisista rettelöistä, ilmoittautui halukkaaksi ostajaksi, syntyi lopulta kauppa. Keisarillisella kirjelmällä 12.2.1847 Valamon luostarille kuuluneet kalapaikat ja maa-alueet Kymin pitäjässä luovutettiin Suomen valtiolle ikuisiksi ajoiksi ja täydellä omistusoikeudella. Valtion tuli maksaa luostarille vuosittain yhteensä 5155 ruplaa hopeassa. Sanottu maksu on suoritettu tunnollisesti aina vuoteen 1967 saakka. Vielä nytkin valtion tulisi maksaa korvausta, mutta kun sitä ei aikoinaan sidottu indeksiin on inflaatio syönyt sen lähes kokonaan.